Intention set on summer solstice

Minä teen parhaani.

Parhaani pahoittelematta suoruuttani, kantamalla haavoittuvaisuuttani ylpeänä.

Pistämällä kaiken likoon, lujana ja korkealle asettamana, tiedon siitä, että minua ei kouluta kukaan enkä minä kouluta ketään.

Minun vierelläni halutaan olla, hengittää vapaana, rauhassa, kotona. Tasavertaisena.

Teen parhaani tullakseni siksi, joksi olen tulossa. Viisaana tekemään päätöksiä, valintoja, liikkeitä ja paikallaan olla.

Tämä on aloituspiste.

I’ll do my best.

My best without being sorry for my bluntness, pridely balancing my vulnerability.

I’ll give it all, standing fierce and tall with the knowledge that nobody won’t train or tame me, I won’t tame or train anyone.

Freedom and willingness to stand next to me, next to them, freely breath and be, in peace. As equal.

I’ll do my best to become who I’m becoming. Wise to make decisions, choices, movements or stays.

This is a starting point.

Advertisements

Purot valloilleen

Hmm.

Jotain uutta tapahtui minulle Kaukosessa viettämäni viikon aikana.

Olin jotenkin tosi iloinen koko ajan. Siis väsytti tietenkin, mutta siis perusilo oli läsnä ja olen siitä edelleenkin niin ihmeissäni. Oli kiva ja hyvä tehdä töitä. Lipunmyynti ja asiakaspalvelu oli helppoa ja mukavaa. Talkoo-, tuotanto- ja artistiporukka oli todella solidaarista, osaavaa ja rentoa. Taukotila kylätalolla oli kuin olisi mennyt mökille; aina joku siellä keittämässä kahvia, saunomassa tai koomaamassa, vaihtelevasti jaksellen jutellen festariasioista tai omista asioista. Ei tarvetta olla mitenkään muuten kuin on. Lisäksi oli ihmeellistä nähdä sirkusmaailmaa ja niin monta sirkustaiteilijaa samassa paikassa. Aivan uusi ja outo skene mulle. Kaikki muutenkin oli jottai hirmu kauniita ja ihania ja mukavia ja taiteilijoita ja esiintyjiä ja vaikka minkä alan osaajia ja tietäjiä, huhhuh.

Kai joku Koillismaan ja pohjoisen sitkeys ja veikeys nyt pääsi minussa valloilleen? Vanha kunnon Trickster yhtäkkiä vei minua koko viikon ja piti rauhallisena ja rentona kaikissa tilanteissa.

Oli mukava myydä asoita, jotka ovat itselle tärkeitä ja merkityksellisiä. Lipunmyynnissä  ja rakennus- ja roudausvaiheessa pääsi myös näkemään läheltä tuotannon ratkaisuja ja toimintaa. Ainiin, olin myös talkoolaiskeittiössä ekat päivät kun kokki ei ollut vielä paikalla. Se oli hauskaa myös, vaikka melko raskastakin.

Hih.

Rakastan sitä, kun saan ihmiset nauramaan ja sen myötä voi pienesti kurkistaa toisen sieluun hetkeksi. Rakastan saunoa ja luoda keskusteluyhteyttä, löytää halaus juuri silloin kun sitä tarvitsee, höröttää ja mennä laukka-askelilla eteenpäin, olla lempeästi.

Minulla on tapana käydä aina uuden luonnonveden lähellä kyseisessä vedessä uimassa, jos se on logistisesti mahdollista. Kävin nytkin.

Rakastuin siihen jokeen, ei hyvänen aika. Se oli niin elävää vettä. Elävää ja Ikiaikaista ja helmeilevää, kylmää ja terävää, pehmeän päättäväistä.

Perjantaina kävin ohjatulla aistikävelyllä metsikössä. Viiden perusaistin lisäksi kävimme läpi aika-aistia (chronoception), asentoaistia (proprioception) ja ajatusten aistimista. Jossain vaiheessa sammaleen tuoksun hulmahduttamana löysin itseni vaan sieltä maasta makaamasta, kasvot siinä mättäässä. Joku tuli rentukankukan kanssa ihan siihen lähelle, haisteltiin sitä yhdessä.

Siis niin itsestäänselviä asioita, mutta niin helposti unohdettavissa. Sammaleen ja suopursun tuoksuista tuli aivan yhtäkkisiä, todella eläviä ja laajoja muistoja lapsuudesta. Samoin Ounasjoen ääntä kuulostellessani, rantatörmän heinikossa maatessani Särestöniemi-museon lähellä, koin vahvaa yhteyttä ja ääretöntä turvallisuutta. Palasin lapsuuteen Kitka- ja Oulankajoelle ja niihin metsiin ja rantoihin. Soitin iskälle itkupuhelun.

Minussa edustuu vahvasti citylikka, joka tykkää siitä, että voi hakea kahvia mistä vain ja kaikki paikat ja kulttuuririennot on lähellä. Silti.

Luonnon ääretön syleily ja no, hiljaisuus, rauhallisena ja lempeänä herkistää ja helpottaa. Huomasin myös, että festarityövuoroista pystyi oikeasti palautumaan, koska työvuoron jälkeen pääsi heti ulos humisevaan hiljaisuuteen rauhoittumaan, eikä aistiärsyke- ja äänitulva jatkunut tyypillisen festariympäristön tavoin. Jäi ikävä, ikävä ja kaipuu ja tieto siitä, että nyt pitää muistaa vaan mennä luontoon kun se on mahdollista. Olen iloinen, että festaripesti ei ollut niin raskas, ettenkö olisi voinut nauttia ja rauhoittua välillä. Esimerkiksi tekniikan, keittiön ja raksan tyypit teki koko ajan ihan älyttömän pitkää päivää, tuottajista puhumattakaan!

Nyt kun päästelee ääntä ulos kunnolla esim. tän biisin mukana, on se tosi helppoa. Lauluääni rentoutui myös? Kurkkuchakra auennut?

 

 

Puun alla maanantai

Selvisin talvesta. Ostin Tähtitornin kahvilasta seljankukkalimpparia ja mietin, että edellisen kerran näitä portaita liikkunut viime elokuussa taiteiden yönä. Siitä on melkein vuosi.

Selvisin talvesta. Tuona taiteiden yönä itkin taas yksinäisyyttä ja merkityksellisten romanttisläheisten ihmissuhteiden puuttumista. Noin viisikymppinen tuttavani muisteli miten ihanaa ja vapaata oli olla 26. Hän näki riutumukseni ja korjasi “eiku olihan se kyllä ihan kauheaa.”

Niin.

Rakastan elämääni ja olen siitä todella kiitollinen, tai ainakin silloin kun muistan olla. Tätä ja eilistä päivää on varjostanut tylppä vitutus ja suru, tyhjyys ja yksinäisyys.

Selvisin talvesta. Sen talven aikana minä ymmärsin, tai pikemminkin muistin, jotain todella syvää ja perustavanlaatuista. Se vyöryi monenlaisina tunteina ja ennen kaikkea helpotuksena; minä saan haluta ja pyytää näitä asioita. Luottavaista, turvallista, jatkumoluonteista parisudetta, jossa jaetaan arkea ja juhlaa ja luovia projekteja rakkauden sanoin, teoin ja valinnoin. Haluan luoda jonkun kanssa yhteistä, merkityksellistä elämää.

Luotan elämään.

Mitä syksyllä?! Jokainen haave tuntuu vain pakopaikalta paskaduunitodellisuudesta ja stressin alle uupumisesta. Jokainen iloinen hetki ja rauhallinen vapaudentunne on vain hetken ennen kuin todellinen ahdistus ja kauhu jähmettävät sielun. Kerta kerralta palaan siihen, että mikään työ ei oikeasti kiinnosta tai minulla ei ole niihin vaadittavia taitoja tai valmiuksia. Opettajanopintoihin saatan jollain uskomattomalla munkilla päästä ehkä joskus.

Tie tanssikouluun ei nyt siis minulle auennut. Mietin edelleen myös kansanmusiikin opiskelun mahdollisuutta Kokkolassa, tosin opintotuen takia konservatoriossa (toinen aste) ammattikorkeakoulun sijaan. Joudun muuttamaan ihanasta asunnosta pois heinäkuun lopussa, enkä todellakaan tiedä vielä minne ja kenen kanssa.

Täydenkuun jälkeen

En aio pienentää ja hillitä itseäni kenenkään vuoksi. En aio varoa olemasta minä ja lakata kasvamasta ja hengittämästä.

Harjoittelen tilan ottamista. Harjoittelen tilan antamista.

Harjoittelen omassa voimassa ja keskustassa pysymistä.

Harjoittelen kuuntelemista ja huomaavaisuutta.

Haluan antautua, antautua aivan täysin, luottaa. Luottaa ja antautua. Aueta. Olla auki. Päästää kaiken ulos, tietäen, että olen turvassa, rauhassa ja kannateltuna. Tietäen, että minun energiaani ei pelätä tai minimoida; sitä kuunnellaan, rakastetaan, huomioidaan, kannatellaan jotta se vahvistuu, laajenee ja aukeaa entisestään. Tietäen, että en ole liikaa tai liian vähän, liian synkkä, musta, iloinen tai valoisa. Haluan antautua tarkoituksella, halulla ja luottamuksella, en tunnottomana ja kauhuissani.

Ei ole enää minua, sillä olen muuttunut joeksi jonka määrä on seurata tuntematonta uomaa.

Harjoittelen sitoutumista. Sitoudun itseeni ja olemaan minulle hyvä. Teen valintoja, jotka tukevat kasvuani. Kommunikoin ja olen avoin. Sitoudun selkeyteen, rajoihin ja luottamuksen rakentamiseen. Sitoudun suunnitelmiin ja päämääriin. Sitoudun ihmisiin, jotka tukevat kasvuani ja vapauttani ja joiden kanssa voin olla juuri niin kuin olen. Annan ihmisten olla kuten he ovat, enkä koeta muuttaa heitä.

Sitoudun itseni ja tunteideni kuuntelemiseen. Kiitos, että pidät huolta itsestäsi rakas.

feminineenergy

merkityskato

Mitä täällä oikein tapahtuu? Asiat, joita ennen odotin malttamattomina, ovatkin laimeita ja tylsiä. Keho, jonka piti jaksaa innostuneena joka paikkaan, treenata kaikkea nyt kun on aikaa, tulehtui ja halusi haudata minut ja toiveeni meidän olohuoneen parketin alle tämän rottinkituolin mukana. Biisit, jotka olivat kerran niin eläviä, ovat nyt vain tyhjiä kuoria. Espanjaan ja Portugaliin en mennyt.

Menin Tampereelle, menin Kuusamoon. Menin

nojoo, siinäpä ne valopilkut kuluneelta kaamokselta sitten olivat.

Vaikka oli niitä valoja kyllä, pienempiä vain. Erilaisia. Sitte kävin capoeirapikkujouluissa ja se oli aivan hyvä. Myös hienoja musiikkinumeroita kuulin eilen. Kolossa tilaan aina mansikka-vaniljapirtelön.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA
OLYMPUS DIGITAL CAMERA

En enää värise ja ole joka ikisellä hermosolulla tässä hetkessä. Ainakaan nyt. Ne solut ja tuntosarvet on tavallaan rauhassa ja niillä kestää hetki lämmetä ja käynnistyä. Sanallinen ilmaisu ja älylliset käsitteet ovat taas jotenkin lähempänä minua kuin sävelet ja liike. Kun tanssin, liikun ja tutkin liikettä, teen sitä eri lähtökohdista kuin aiemmin. Kuva ehkä vuodelta 2008.

Asiat jotka kiinnostaa tällä hetkellä:

  • valkoviini ja gini ja sipsit huomiseksi
  • turvattu toimeentulo kun joskus opetan ÄIKKÄÄ
  • Tämä tutun tekemä albumi: https://spaceshuttlesexmurders.bandcamp.com/album/space-shuttle-sex-murders
  • ensi viikolla tapahtuva Finding Softness -liikekurssi, johon voi vielä ilmottautua!
  • studio_hommat
  • kuntosalijäsenyys
  • avantouinti
  • kesä
  • uusi kämppä kesällä
  • pedagogiset opinnot AMK:issa
  • hierojalle meno

Kaikki ovat kuulleet tästä talvesta ja sen ihmeellisestä koteloivasta voimasta nyt aivan tarpeeksi. En enää jaksa. Ei auta ku alkaa rauhassa käymään salilla ja uimassa ja siten pyhittää keholle, sydämelle ja mielelle omaa aikaa. Eikä ole mitään väliä, että mun unirytmi on 3-12, se saa nyt olla.

Koko tässä minun universumissa on tapahtunut iso, hyväksyvä ja peruuttamaton nyrjähdys kohti uutta elämänvaihetta. Olkoon vaan joku Saturnuksen siirtymä tai mikä hyvänsä, olen jotenkin enemmän kotona. Amount of fucks given on taas pienentynyt ihan todella radikaalisti. En enää mittaa ihmissuhteitani sen mukaan, kuinka äkkiä lähennyn kenenkin kanssa. Annan ihmisten suojamekanismien olla ja ajan tapahtua. Hymyilen rauhassa kohtaamisessa, kun suojamuureja ei ehkä hetken olekaan. Riisun omiani kerros kerrokselta, jos minuun halutaan nähdä. Hyväksyn sen kohdan ja tilan, johon minun kanssani jäädään, se on totta ja kaunista ja se on toinen ihminen ja minä siinä hetkessä. En pyri alitajuisesti muuttamaan ketään lähelläni olevaa ihmistä, sillä ymmärrän, että kaikilla on oma polku, nautinto ja kärsimys ja minä saan ehkä oppia tuntemaan sitä pikku hiljaa, en heti. Ymmärrän, että suhteet ovat jatkuvaa läheisyyden, etäännyksen, liikkeen ja pysähtyneisyyden tanssia. Ymmärrän, että me koko ajan kalastetaan se luurankonainen sieltä mustasta vedestä opettamaan meille myötätuntoa ja pakottamaan kohtaamaan se, mikä on kohdattava, että elämä jatkuisi taas kuoleman jälkeen.

Ajatuksia vuodelle 2018:

  • kuunnella enemmän toisia ihmisiä rauhassa eikä höökätä joka väliin jotakin
  • oppia tunnistamaan tuomitsevia ajatuksia ja päästämään niistä rauhassa irti
  • osata nauttia ja uskaltaa päästää ihmisiä lähelle ilman jatkuvaa täyttymättömien standardien täyttymättömyyden syynäämistä ja vertailua ja mietteitä että MIHIN TÄMÄ SUHDE NYT MENEE
  • uskaltaa vaan nauttia hyvästä ajasta
  • uskaltaa sitoutua uusiin opintoihin
  • hyväksyä fakta, että pitää ehkä muuttaa pois Oulusta.

 

Talvipäivänseisauksen meditaatiossa minä tunsin, miten päälläni on raskas, raskas, piikikäs ja terävä linnun puku. Pystyin vain hitaasti kääntelemään raajojani sen kanssa. Se oli kuin kuivaa kaarnaa, hiiltä tai kiveä, kuollut. Kaikki vanhat aiemmin toimineet ajatukseni ja tunteeni ja pelini, kaikki se sakka, siinä vain. Kuollut tulilintu. 

Sitten, melkein heti, sydämestäni alkoi hohtaa sinisenkirkasta valkeaa valoa. Se oli hymyni ja iloni, joina vain putosin eteen päin ulos tuosta vanhasta kuoresta. Vilkahdin kuin vesilintu, sukelsin kuin saukko. Linnun hahmoon minä jäin; puoliksi vedessä, puoliksi ilmassa täydenkuun ja pinnan välissä kiepuin sinä pehmeänä spiraalina, jonka olen viimeisen kahden vuoden aikana oppinut tuntemaan ja joka hätkähdyttää minua joka kerralla yhä uudelleen. Kuun ja veden liikkeen lapsi, lähteen hopeanvalkeasta heijastuksesta tehty. Pehmeä, liukas, kaunis ja viaton, ilman kuorta ja kilpeä ja siksi niin vapaa ja herkkä.

Se ei mieti; se liikkuu spiraalista, rytmistä ja aallosta toiseen sillä oikeutuksella, joka sillä on syntymästään asti ollut ja tulee aina olemaan. Se on pyhä ja minä vaalin sitä.

pelkoja

Minun ajatuskelat ovat olleet viime päivinä seuraavanlaisia.

Pelkään töitä. Pelkään “kovaa työtä jota täytyy tehdä että saa mitään mistä olla ylpeä.” Pelkään yksin pakertamista. Pelkään yksin olemista. Pelkään virheitä. Pelkään (ohgod Jerusalem Ridge lähti just soimaan ja repesin sille ja tän koko pelkojutun kirjottaminen tuntuu niin naurettavalta) mutta:

Pelkään, että kun teen mitään oikeaa minua, kun soitan, kun laulan, kun kirjoitan, kun liikun, että kun se on jossain Oikeassa Minun Tekemässä Ja Taiteellisessa Kontekstissa Muille Julki, se on turhaa ja väärin ja huonoa eikä todellakaan ammattimaista tai hienoa tai vähintäänkään mitään sellaista, että siitä voisi kukaan minulle mitään rahaa maksaa tai edes tykätä. Pelkään, että se työ ja treeni ei oikeasti vaikuta mihinkään, että siihen ei oikeasti kannata sitoutua eikä se ole ikinä riittävän hyvä. Impro on hyväksyttävää, koska se tapahtuu hetkessä ja tunteessa ja antaa kaiken anteeksi, mutta kaikki, missä on tai voi olla rakenne tai suunnittelua, on tarkassa syynissä eikä liiku enää milliäkään.

Pelkään jos haen opiskelemaan musiikkia että a) en pääse b) pääsen ja vihaankin opiskelua c) pääsen ja ei olekaan oikeita ihmisiä kohdalla d) en pääse ja olen heittänyt kaiken vaan Oulussa menemään ja suurin syy: Että musiikki, asia, jota rakastan ja jonka vuoksi elän muuttuu taas suorittamiseksi ja itkuksi ja huudoksi ja jatkuvaksi virheenpeloksi ja alemmuudentunnoksi. “Enhän mää mittää sointuja ymmärrä, en osaa ees säestää ku pianolla vaan suoraan lapusta enkä ymmärrä mitään teoriaa, en oo pienenä jaksanu ees reenata niin miten minän nytkään jaksan, en oo varmaan oikeasti ees musikaalinen ku en hoksannu tuota sointuun kuuluvaa säveltä, jota vois käyttää soolossa” JA MITÄ KAIKKEA.

Oon niin huono suunnittelemaan, tai siis, hyvä suunnittelemaan mutta huono toteuttamaan. Minua vihataan sen takia. Minulle nauretaan sen takia. Minua pilkataan sen takia. Vihaan itseäni sen takia.

Minä ja sydän täällä hei :)

En ole ihan varma mitä minulle tässä parin kuukauden sisällä on tapahtunut.

Tai no

Ihastuin kovasti tuossa syksyllä.

Se siitä. Illuusiot, toiveet, jne.

Mutta osittain sen seurauksena opin taas ihan sikana! Ei vitsi, haha.

Minussa on paljon ihania puolia, joita varjelen ja joista pidän huolen. Kannattelen itseäni ja niitä osia minussa, jotka ovat pieniä, pehmeitä, hauraita tai vain välkkyvät ja muuttavat muotoaan. En enää vyörytä energiaani joka ikisen kohtaamani hyvän ja syvän ihmisen sieluun. En tarvitse sitä. Voin toimia tässä maailmassa ja olla sosiaalinen ilman jatkuvaa kysymystä: “voiko sinuun luottaa? Aistin, että voin olla kanssasi turvassa, takerrun sinuun henkeni hädässä”. Ei. Koska minä luotan itseeni. 

Minä suojelen itseäni. 

Oletteko kuulleet sellaisesta? Kysymyksessä ei ole itsensä katkeroittaminen ja vihalla kovettaminen. Suru ja viha kyllä pitävät huolen siitä, että pääsevät pinnalle ja tulevat kuulluksi. Kyllä, tunnen ja tunnustelen energioita ja yhteyksiä edelleen. Suorastaan hyrisen ihanien ihmiskohtaamisten ja tunteiden äärellä ja keskimäärin pidän siitä, mitä eri ihmisten läsnäolo saa minut tuntemaan. Hyviä ja hienoja ja kauniita ja kuumottelevia ja avaavia ja hykerryttäviä ja iloisia oloja. Tunnetta, että minua kannatellaan, minut huomioidaan, minut haastetaan ja minun kanssani leikitään ja kisaillaan. Tunne, että minua kuunnellaan loppuun asti ja saan olla kuten olen. On muuten parasta, kun joku ihminen tulee huoneeseen ja sitten huomaa kun oma sydän vaan oikeasti energia- ja tunnetasolla aukenee ja haluaa vastaanottaa just sen ihmisen lähelle ja sisälle. :’) se melkein sattuu! Kaikki tää ilman huumeita ilmaiseksi meikän päässä ja kehossa!

Mutta samalla löydän oman keskukseni. Samalla osaan hengittää ja laajentua ja olla vakaa. Ottaa rennosti. Päättää, kenen energian päästän kullakin hetkellä ja kuinka intensiivisesti minuun. Tietää milloin pitää levähtää. Aina ei, mutta ei sekään haittaa.

Oman itsen kuuntelu ja kunnioittaminen on suurin ja tärkein asia, jonka olen oppinut tekemään. Kaiken heittäytymisen ja puhtaan kokemuksellisuuden ja antautumisen lisäksi. Miellyttäminen, hyväksynnänhaku, välttely, itseni muuttaminen ja unohtaminen on jäänyt taakse. Kiitos. 

 

Seuraava teksti meikän capoeiramatkasta, stay tuned!