Minä ja sydän täällä hei :)

En ole ihan varma mitä minulle tässä parin kuukauden sisällä on tapahtunut.

Tai no

Ihastuin kovasti tuossa syksyllä.

Se siitä. Illuusiot, toiveet, jne.

Mutta osittain sen seurauksena opin taas ihan sikana! Ei vitsi, haha.

Minussa on paljon ihania puolia, joita varjelen ja joista pidän huolen. Kannattelen itseäni ja niitä osia minussa, jotka ovat pieniä, pehmeitä, hauraita tai vain välkkyvät ja muuttavat muotoaan. En enää vyörytä energiaani joka ikisen kohtaamani hyvän ja syvän ihmisen sieluun. En tarvitse sitä. Voin toimia tässä maailmassa ja olla sosiaalinen ilman jatkuvaa kysymystä: “voiko sinuun luottaa? Aistin, että voin olla kanssasi turvassa, takerrun sinuun henkeni hädässä”. Ei. Koska minä luotan itseeni. 

Minä suojelen itseäni. 

Oletteko kuulleet sellaisesta? Kysymyksessä ei ole itsensä katkeroittaminen ja vihalla kovettaminen. Suru ja viha kyllä pitävät huolen siitä, että pääsevät pinnalle ja tulevat kuulluksi. Kyllä, tunnen ja tunnustelen energioita ja yhteyksiä edelleen. Suorastaan hyrisen ihanien ihmiskohtaamisten ja tunteiden äärellä ja keskimäärin pidän siitä, mitä eri ihmisten läsnäolo saa minut tuntemaan. Hyviä ja hienoja ja kauniita ja kuumottelevia ja avaavia ja hykerryttäviä ja iloisia oloja. Tunnetta, että minua kannatellaan, minut huomioidaan, minut haastetaan ja minun kanssani leikitään ja kisaillaan. Tunne, että minua kuunnellaan loppuun asti ja saan olla kuten olen. On muuten parasta, kun joku ihminen tulee huoneeseen ja sitten huomaa kun oma sydän vaan oikeasti energia- ja tunnetasolla aukenee ja haluaa vastaanottaa just sen ihmisen lähelle ja sisälle. :’) se melkein sattuu! Kaikki tää ilman huumeita ilmaiseksi meikän päässä ja kehossa!

Mutta samalla löydän oman keskukseni. Samalla osaan hengittää ja laajentua ja olla vakaa. Ottaa rennosti. Päättää, kenen energian päästän kullakin hetkellä ja kuinka intensiivisesti minuun. Tietää milloin pitää levähtää. Aina ei, mutta ei sekään haittaa.

Oman itsen kuuntelu ja kunnioittaminen on suurin ja tärkein asia, jonka olen oppinut tekemään. Kaiken heittäytymisen ja puhtaan kokemuksellisuuden ja antautumisen lisäksi. Miellyttäminen, hyväksynnänhaku, välttely, itseni muuttaminen ja unohtaminen on jäänyt taakse. Kiitos. 

 

Seuraava teksti meikän capoeiramatkasta, stay tuned!

 

 

Advertisements

Palatkaa perhoset

Melkein unohdin jo tämän hienon lukuelämyksen ihan täysin.

Tapasin Juha Itkosen pari vuotta sitten Bättre Folkissa. Se oli aika noloa. Muistan avautuneeni hämmennyksissäni lukioaikaisen minuni Anna minun rakastaa enemmän -romaanin lukukokemuksesta. Vaikka en ollut ymmärtänyt puoliakaan teoksen musiikkiviittauksista, jo silloin nautin Itkosen tarkasta, soljuvasta ja hyvin rytmitetystä kerronnasta suunnattomasti.

Palatkaa Perhoset on siis jatko-osa yllä mainitulle teokselle. Samat hahmot kymmenen vuotta myöhemmin. Myös reaaliajassa kymmenen vuotta myöhemmin! Pienestä suomalaisesta kaupungista kansainväliseksi rocktähdeksi nousseen Suvi Vaahteran eli Summer Maplen tarinaa kerrotaan ensirakkauden Antti Salokosken ja Suvin äidin Leenan näkökulmista. Teosta jakavat osiin lehtijutut ja haastattelut.

Antti Salokosken ekstistentiaalinen ahdistus, kauneudentaju ja -kaipuu senkun vahvistuvat perfektionistisen Elisa-vaimon kanssa jaetussa avioliitossa. Antti piilottaa tai hävittää Suviin ja heihin liittyvät muistot ja musiikin. Kappaleet, jotka menevät ihon alle ja ytimiin.

“Siinä minä olin ja kaipasin ja rakastin samoja asioita kuin aina ennenkin, asioita joita en voinut vaimoni kanssa jakaa, asioita joita hän ei ikinä ymmärtäisi ja jotka olin yrittänyt itseltäni kieltää.”

Vaikka lapsiperhearki on todellisinta totta, ei Antti pysty unohtamaan Suvia ja heidän yhteistä todellista ja kuviteltua tarinaansa. Lisää musiikkiviittauksia ja biisien merkitysten ja merkityksettömyyden purkamista. Kalifornian ja muiden Pohjois-Amerikan paikkojen ja teiden kuvailua. Nostalgisointia. Ahdistusta. Piikittelyä, sanomatta jättämistä, sielun edessä oleviin seiniin törmäilyä, riittämättömyyttä, vihaa. Uudellen aloitettua yhteydenpitoa.

“Jokainen kirje on rakkauskirje. Jokainen tekstiviesti iskuyritys. Jokainen jaettu valokuva, biisi, videoklippi, soittolista – flirttiä kaikki, yritystä hurmata. Totta kai itseään voi huijata. Huijaakin.

~

Molemmat tietävät mistä on kyse. Alusta alkaen. Ja alusta alkaen, loppuun asti, molemmat kieltävät sen. Ei ole mitään sielunkumppanuutta. Ei mitään platonista rakkautta. Rakkautta vain, rakkautta, ja lopulta rakkaus on lihaa ja verta ja limakalvoja, helvetinmoista sotkua, mikään tässä maailmassa ei satuta ihmistä yhtä paljon kuin rakkaus. Joukkotuhoase, se todellinen, ja me kannamme sitä sisällämme, räjäytämme sen itse.

~

Niin se oli käynnissä, mitä ikinä se olikin. Niin se jatkui. Sitä jatkui pitkään niin, yli vuoden, siihen tottui ja samalla unohti sen vaarallisuuden, sen mitä se oikeasti oli. Esileikkiä. Rakastelua sanoilla. Lausepanoa. Ihan sama mitä lauseissa oli, miten arkisen viattomia ne olivat – seksiä se oli silti. Ja niin kuin aikoinaan Sakari Salokosken talossa, harjoitus teki minusta päivä päivältä paremman. Minusta tuli taitava lauseiden kanssa, opin kirjoittamaan koko ajan sujuvammin.

Olin kirjoittanut itseni hänestä eroon, kirjoitin itseäni jälleen häneen kiinni.”

Raakaa ja ihanaa. Tykkään. Parasta oli kuitenkin se kun löysin soittolistan!

Kyllä! Itkonen on koonnut Spotifyhyn Palatakaa perhoset -listan! Olinko ees mielissään, sieltä pystyin tutustumaan kappaleisiin, joita en tuntenut ja laittamaan ne soimaan kun ne kirjassa mainittiin.

Jep, nuori olen, ja romaani avautuu varmasti eri tavalla ihmisille, joilla on rokkinuoruus ja teoksessa mainitut bändit ovat olleet osana omaa kasvua. Keski-ikäistymisen, epäaitouden ja materialismin varjoissa pinnistelevä Antti on kuitenkin kuin kuka tahansa meistä, joka halajaa oikeaa yhteyttä, yhteenkuuluvuudentunnetta ja merkityksellisyyttä. Taas Suvin äidin, Leenan, jatkuva huoli tyttärestään ja tyttärentyttärestään raastaa lukijankin sydäntä. Olla niin lähellä toista, tuntea täysin ja kuitenkin olla tuntematta ollenkaan.

Lukekaapa molemmat kirjat, jos ette vielä ole niin tehneet!

“Musiikki pitää vain laskea sieluunsa. Kohdata ilman ennakkoluuloja. Mikä siinä on niin monimutkaista?”

 

I feel the earth move under my feet

Takkaan tuli, kahvi mikroon, kuulokkeet päähän. Mitä muutakaan tässä voi? Ai niin, ehkä hakea peiton ja piiloutua. Le Vend du Nordin tuotanto oli poistunut Spotifysta, onneksi sitä on täällä:

 

Ulkona oli ihanaa kun hain puita. Meidän halkopino oli levinnyt jotenki tosi omituisesti, ehkä niistä puista on vielä johonkin. Aina puita hakiessa tuntuu kuin olisi jossain Tove Janssonin novellissa. Kaikessa siinä saariestetiikassa, pienessä maailmassa ja silti niin tärkeässä.

“Ja Mari oli vuosien mittaan oppinut olemaan sotkematta Jonnan ympyröitä, joissa kuvastui jokin salaperäinen sekoitus perfektionismia ja huolettomuutta; näitä asioita ei kuka tahansa pysty käsittämäänkään oikealla tavalla. On nimittäin olemassa ihmisiä, joita ei saa häiritä silloin kun he ovat valinneet suuntansa, olipa kysymys isosta tai pienestä asiasta; yksikin huomautus voi riittää muuttamaan innostuksen hetkessä haluttomuudeksi, ja silloin on kaikki pilalla.”

–  Tove Jansson, Reilua Peliä 1989

Haluan sitä, haluan tätä, en halua, (saanko vain kuolla). Olen palannut perusolotilaksi luulemaani tilaan, joka on suru. Suru, joka nousee joka ikinen kerta aina uudessa kerroksessaan. Suru on mun kämppis, ei edes kunniavieras. Uin surun lammella pitkin vedoin ja hengitän. (Oikeesti, jos ette mutta tästä postauksesta lue tai kuuntele, niin tuo biisi ja etenki c-osa. Aloin kuunnella sitä elokuussa Helsingissä kulosaarelaisessa asunnossa kun keitin huippuja aamukahveja vastajauhetuista pavuista ja aurinko levisi kaikkialle ja minä olin ihan että eisaatana, ei helevetti, olen elossa.)

Surun läpi mennessä jokainen hengitys tuo minut lähemmäs oikeaa omaa itseäni ja rauhaa. Ne on hienoja hetkiä, kun joskus kevyesti ja pienesti se perussuru katoaa. Sitten kuitenkin, perussurusta tuleekin yhtäkkiä perusilo, olenkin yhtäkkiä taas aivan tyhjä kangas tai säiliö joka voi täyttyä erilaisilla aalloilla ja energioilla.

Käytiin Marin kans eilen soittamassa. Me ollaan kyllä yhenlainen joki, joka aina ottaa aivan ihmeellisiä uomia. Minulle merkitsee eniten se kun joku sanoo jotai tällaista, että “ihan mahtavaa kun suhun voi vaan luottaa, voi vaa vilkaista että, aha, siellä se on, mukana, ja sitten vaan naps taas aivot narikkaan ja soittovaihe päälle.” Musikkitelepatia, mitä ihmettä se onkaan, tapahtuu aina kun on otolliset olosuhteet! Biisit ovat 1) fiilissäiliöitä 2) ovia, jotka avataan ja joihin vaan mennään sisään ja katotaan mitä siellä tapahtuu. Kanssasoittajien energia vahvistaa mun energiaa, mahdollistaa fraasien ja aaltojen syntymiä ja yhdessä kulkemisia. Siis ihan luomunahan sitä aina mennään ja varmaan taitavamminki ja älykkäämminki vois soittaa, mutta mulle merkitsee vain se hetki ja tunteet ja energeettinen keskustelu sen ihmisen/ihmisten ja biisin kans siinä. Ja mahdollisen yleisön kans.

Parhaimmillaan vaan siis, wau. On myös aivan parasta kun joku liidaa tai kannattelee tai vie eteenpäin. Viime maanantaina unohdin totaalisesti sanat capoeiran musatreeneissä; silti koko porukka vaan lauloi kuoro-osiot ja kannatteli sitä meikän yritystä. En ehkä kestä. Rennoista ihmisistä tulee rentoa musiikkia ja silleen.

Juu kyllä, pääsin takasi Extraajille ja koitan kalastella kauppavuoroja. En ees tajunnu että se mun reissu onki kuus viikkoa. O__o plus lähden pois Oulusta viikkoa ennen lennon lähtöä. Sehän on ihan kohta.

Minun ei tarvitse tietää suuntia, minun tarvitsee vaan tietää seuraava pieni askel. Seuraavat askeleet on laittaa selkäranka tuolle reissulle.

Haha ainiin, Baltic Crossing huomenna Oulussa! Tulkaa kattoo kuuelta Tulindbergin saliin! Hienoja miehiä. Vissiin niitten kans lavalla parin biisin verran taasen ollaan ketkä on.

 

 

 

 

yhtäkkinen polyamoria-avautuminen

Kaiken itseilmaisun, ilon, rakkauden ja juhlien keskellä luen uutisia hurrikaaneista, Bangladeshin seksityöläisistä, Brasiliassa tapetuista alkuperäiskansalaisista ja jatkuvasta sukupuoli- ja seksuaalivähemmistöihin kohdistuvasta syrjinnästä (ja myös ilouutisista). Silmiini osui myös uutinen miestenvälisen kosketuskulttuurin muuttumisesta parempaan suuntaan; avoimuus ja aidot yhteydet muodostuvat ja lujittuvat ja sukupolvelta toiselle periytyvät traumat ainakin hieman hellittävät. Itsehän olen onnekas; minua on halattu ja pidetty sylissä pienenä ja isona, olen saanut itkeä ja huutaa ja purkaa. Tyttönä toisten tyttöjen haliminen ja sylissä oleminen on ollut normaalia ja hyväksyttyä.

Tasapainottelen jatkuvassa ilon ja surun ristitaallokossa, kaipuussa ja täyttymyksessä. Se muistuttaa ymmärrykseni mukaan hieman manian ja depression vuorottelua, mutta lievänä. Nousut ja laskut heilauttelevat minua välillä todella lujasti, mutta silti jotenkin vaan menen niistä läpi. Kävin kesän alussa tutulla energiahoitajalla, joka ennusteli minulle kahta polkua: surullista, jonka lopputulos on aivan hyvä, tai kivikkoista, jonka lopputulos on vielä parempi. Meinasin solahdella vetenä ja aaltoina siellä kivien välissä.

Iskä käyttää hyvää mielikuvaa; siirrä se kolikko siitä silimän eestä vähän kauemmas niin näät miltä se näyttää oikiasti, eikä pelkästään peitä mustana möhkäleenä koko näkökenttää. Liikkuminen, hengittäminen ja päihteetön unirytmi sekä hyvä ruoka (ah) auttavat kokonaisvaltaisen perspektiivin löytämiseen. Seison vuoren laella ja katson edessä avautuvaa taivaanrantaa ja meren rantaa. Se on ihana ja helpottava näky.

~

Kevyesti paras juttu vähään aikaan oli Hesarin kolumni, (https://m.facebook.com/story.php?story_fbid=860474670769549&id=730182410465443) jossa kyseenalaistettiin ihmisen inherentti elämäntarinallisuus. Olemme tarinoita, kyllä, mutta kuinka paljon annamme tarinamme määrittää itseämme? Oletko sinä narratiivinen vai episodinen personaallisuus?

Episodinen ajattelu elämästä omalla kohdallani vapauttaa todella paljon syyllisyydestä ja häpeästä. Se vapauttaa odotuksista, paineista ja siitä, että asioiden tulisi olla tietynlaisia. Se vapauttaa tuntemaan ja olemaan rehellinen; juuri nyt tässä hetkessä tuntuu tältä, ja se on aivan ookoo. Lisäksi ajattelen ihmissuhteita tarinoina mieleni kirjahyllyssä. Kun ajattelen jotakuta ihmistä tai kohtaan hänet, meidän tarinamme jatkuu siitä, missä se on sillä hetkellä menossa. Minulla on aina monta tarinaa yhtä aikaa tapahtumassa ja olen luonnollisesti eri ihmisten kanssa erilaisissa vaiheissa, eivätkä tarinat ole millään tavalla goal oriented tai menossa johonkin tiettyyn suuntaan (vaikka aina kovasti niin haluaisin). Myöskään yksikään episodi tai tarina tietyn ihmisen kanssa ei ole tällä hetkellä toista painavampi.

Episodisuus toimii hyvänä aasinsiltana siihen, miten perustelen polyamorikoksi identifioitumista. Olen aina ollut ihastunut moniin ihmisiin yhtä aikaa. Tietenkin teininä ja lapsena ajatusmaailmaa ohjasivat heteronormatiiviset mallit ja romanttiset elokuvat. Elämän rakkaus piti löytyä ennen kuin täytti 18 ja sen kanssa pysyä ikuisesti.

Olen seurustellut vain kerran, mutta ajatus- ja kokemusmaailma on sen jälkeen muuttunut niin paljon, etten todellakaan samalla tavalla pysty määrittelemään ja suunnittelemaan mitä haluan suhteilta. Tai tietenkin voin haluta ja suunnitella, mutta oikeat ihmiset ovat oikeita ihmisiä, eivätkä minun mielivaltaisesti ohjailemiani tarinoiden henkilöitä. Mitä enemmän tapaan ihmisiä, joille monisuhteisuus, selkeät rajat ja itsetuntemuksen kasvattaminen ovat arkipäivää, sitä enemmän itse huomaan omia ajatusmalleja, juurtuneisuuksia ja ennakko-odotuksiani. Näen ja opin jatkuvasti eri tapoja elää elämää.

Polyamoria kasvattaa ihmistä hirmuisella tahdilla. Olen aivan viime kuukausiin asti paininut siihen liittyvien teemojen, luulojen, ajatusrakennelmien ja tapahtuneiden kokemusten kanssa. Yleinen harhaluulo, joka minullakin pitkään oli, oli se, että “ei polyamoria oikeasti voi pitkällä aikavälillä toimia, kun aina on joku joka jää ulkopuolelle tai vähemmälle tai roikkuu löysässä hirressä”. Tai “kaikkien suhteiden pitäis olla samanlaisia tai yhtä intensiivisiä niin ei niitä millään pysty yhtä aikaa pitämään yllä”.

Seurustelu on oikiasti minulle:

– vaivatonta

– rentouttavaa

– rakkaudellista

– voimaannuttavaa

– orgasmintäyteistä

– läheisyydentäyteistä

– musiikintäyteistä

– heimon ja perheen tuntua ja laatuaikaa.

– itsenäisyyttä ja vapautta

– yhteenkuuluvuudentunnetta

Jotta polyamoria toimisi pitkällä aikavälillä, on kaikkien osapuolten oltava siihen oikeasti suostuvaisia ja luottaa kumppaniin/kumppaneihin. Luottaminen siihen, että okei, ei olla nyt nähty ehkä viikkoon mutta en mää siihen kuole. Luottaminen siihen, että kumppanit oikeasti ovat siinä ja haluavat sitoutua minuun ja tarkoittavat, mitä suoraan sanovat ja sanovat, mitä tarkoittavat. Monilla polykokeilut kosahtavat siihen, kun valmiin, olemassa olevan parin dynamiikka väistämättä muuttuu uuden ihmisen/ihmisten tullessa mukaan. Juuri muutos ja sen salliminen ovat avainasioita noin kaikessa. Onneksi kaikesta voi puhua; ilon ja innostuksen tunteista, jäätävästä mustasukkaisuudesta ja siitä, että kaikelta putoaa pohja pois, ulkopuolisuuden tunteesta ja vihasta. Kaikesta.

Minulle tärkeintä olisi se, että ketään ei leikata ulkopuolelle eikä kukaan ole tuntematon mörkö, vaan kaikki tulisivat sosiaalisesti jollain tasolla toimeen, osana perhettä, vaikka kaikki eivät romanttis-intiimisti keskenään olisikaan.

Se, kuinka pitkään suhdetta tai suhteita pitää jatkaa tai yrittää säilyttää tietyssä muodossa, on tasan tarkkaan jokaisen oma asia. Pointti on kuitenkin se, että romanttisen elämän ei tarvitse olla vaikeaa tai vääntöä tai jatkuvaa traumojen poksahtelua ja purkua, vaan oikeasti ihanaa. Polyelämä ei ole minulle mikään muotijuttu tai vaatimus parisuhteelle ja onnelle, vaan oikeasti asia, jonka koen mahdollistavan elämän rikkauden ja tuovan moninaisuutta (heh) ja eri tasoilla vuorovaikuttamista. Tietenkin olen myös himokas ja kokemuksenälkäinen, tottakai. Tarkoitan, että ollakseni onnellinen en tarvitse miljoonia suhteita, vaan sen vapauden ajatuksen ja sen, että saan nauttia eritasoisista yhteyksistä ihmisten välillä, kunhan neuvottelen asianomaisten kanssa ja kysyn itseni ja toisten rajoista ja kunnioitan niitä. Polyamoria ei ole sitä, että “kyllä mää tässä oottelen että sää päätät mun ja ton toisen välillä” tai “joo emmää mitää vakavaa koskaan oo ettinykkää” tai “sun pitää nyt viettää mun kans näin ja näin paljo aikaa ku muuten se tarkottaa ettet rakasta mua” vaan oikeasti sen verran, kun haluaa ja yhdessä sovitaan ja muulta elämältä kykenee. Rakkaus on rajatonta mutta aika valitettavasti rajallista.

Muut kumppanit eivät ole ainoa tekijä, jotka aiheuttavat mustasukkaisuutta; samalla tavalla (tai eri tavalla) voi olla mustasukkainen ystävien kanssa vietetystä ajasta tai vaikka aikaa vievästä reissutyöstä. Haha ja se; vaikka olisi monia tyyppejä ympärillä, ei se poista sitä faktaa, että saattaa haluta ja tarvita juuri sen tietyn ihmisen läsnäoloa tai ainakin yhteydenpitoa jollakin hetkellä. Aivainasiana on kommunikoida, että mää haluaisin ja tarvitsisin tällaista, ja sopeutua ajatukseen, että tuo ihminen nyt ei välttämättä halua tai kykene sellaiseen. Eikä ketään koskaan pakoteta yhtään mihinkään. Olen laatuaika- ja kosketusorientoitunut rakastaja; kun olen jonkun kanssa, niin myös olen. Muu aika on muuta aikaa. Kamalinta on se, että jämähdetään johonkin yhteydettömään kotiroolitilaan tai että ollaan yhdessä jossain keskenään järjestetyllä ajalla ja molemmat vaan katsoo puhelimia tai kärvistelee kuoressaan tai katsotaan tuntikausia telkkaria oikeasti kohtaamatta toista.

On vaikeaa puhua uusille tai vanhoille elämän ihmisille tästä, sillä tämä on ehkä isompi kaappi kuin vaikkapa biseksuaalisuus. Se on tässä vaiheessa kuitenkin helppoa, sillä olen toistaiseksi vastuussa vain itselleni. Kyllä, minulla on ystäviä, joiden kanssa minulla on silloin tällöin seksiä. Kyllä, minulla on paljon läheisyyttä ja kosketusta ja emotionaalista intiimityttä ystävieni kanssa. Ja se on parasta. Huomaan neuroosieni ja surujeni helpottavan lähes välittömästi, kun pääsen jonkun tärkeän ihmisen kanssa pötköttämään ja silittelemään tai halaukseen. Kosketuksen tärkeyden oikeasti joskus unohtaa!

Polyamoriaa on hankala laittaa mihinkään lokeroon tai määritellä, koska rakkaus näyttää erilaiselta aina eri suhteissa ja eri kuvioissa. On helpompi lähteä purkamaan sitä vaikkapa ajankäytön, kommunikaation, yhteyksien muodostamisen ja sopimusten muodostamisen (ja niiden muokkaamisen) teemojen kautta. Suosittelen kaikille, ei vaan polyiksi identifioituville tai erilaisia suhdemalleja pähkäileville, teosta nimeltä More than two. Loistavaa settiä oikeasti kaikesta; suorasta kommunikaatiosta, tarpeista, haluista, couple priviledgestä ja rajoista. Keskustelen näistä juttuista mielellään ja kirjoitan myös omista kokemuksistani, jos on lukijoita.

Päivän uutisista polyhommiin, eikaitsiinä.

14.8.2016

Herään väriseväksi vedenpinnaksi

aina lähelläsi

sanasi ja

katseesi osuvat

niin lempeästi

putoilevat, koskettavat

ja silmäni vastaavat 

tahtomattaan

suuni ja kehoni

ymmärtävät

väreet laajenevat nauruksi

osuvat taas sinuun moninkertaisina

jatkuisipa tämä sadekuuro ikuisesti.

                       tumblr_oim921fxGh1qbb77eo1_500

tumblr_ojvpswlz8l1vh1qxzo1_540

 

 

 

breathe

Tämä kesä on ollut aivan ihmeellinen.

Tuntuu, että ei se ole edes lopussa vielä! Sade pitää jumalaista ääntä musiikin kanssa.

Teen vaan soittolistoja ja suunnitelmia lähitunneille. Kaikki ennakkoon sovittu on jossain eetterissä eikä vielä olemassa.

Matkustan marraskuussa Espanjaan ja Portugaliin. Olisko seuraksi lähtijöitä?

Basilika, vuohenjuusto ja hillo leivän päällä. Mm. Väärää kahvia tietysti ostin.

Vaan hyvin oikean levyn ostin pari päivää sitte.  https://peia.bandcamp.com/album/beauty-thunders

 

Rauhoituin kaiken lauantain tunteilun ja alkohoholin jälkeen sunnuntai-iltana kuuntelemalla ja no, olemalla rauhassa. Olin käyny  aiemmin päivällä Marilla syömässä ja päikkäreillä ja jäätelöllä ja parin biisin opettelulla, just täyellistä. Maanantaina saunomista, tiistaina sipsejä ja piirrettyjä ja tänään, no, vielä olemista ja kohta kiipeilyä pitkästä aikaa.

Tästä musiikista ja kaikesta tulee sellainen pehmeä, särkyvä ja hauras ja vastaanottavainen olo yhtä aikaa. Sydän saa nyt särkyä.

Hengitä, hengitä, minä kannattelen sinua. Saat luottaa, saat luottaa niin täysin.

Asiasanat: receiving, rakkauspuhe, musiikkimeneesieluun, luottamus, elämäkantaa, arkionkaunis.

 

Aamusivuja

Haluaisin kirjoittaa aina inspiroituneesta tilasta ja korkeimmasta minästä käsin. Tai jaloin. Mutta aina ei voi.

Toissapäivänä oli pelkopäivä. Eilen oli vähän parempi päivä; ihmiset oikeasti inspiroi ja ilostuttaa mua niin paljon. Tänä aamuna on vituttanut ja oon huutanu tyynyyn. Kissa säikähti ihan totaalisesti ja tuli mua kohti semmosella tappajailmeellä, varmaan oon jonku pahan olennon valtaama.

Nauru on hyvä defenssi. En mää siltikään usein ajattele että peittäisin iloisuudella jotain, kuitenkin se on myös tosi aitoa. Koska en mää pysty olemaan mitään muuta kuin mitä oon kullakin hetkellä. Tai siis aitoa sillä asteella jolla tällä hetkellä tunnen itseni.  Harjoittelen tunteiden säätelyä ja rakentavasti ulos päästämistä, don’t get me wrong.

Se vituttaa eniten maailmassa, kun turvallisuuden tunne pitää generoija ite. Se, kun sillä hetkellä ei ole toisen syliä, vaikka sitä eniten tarvitsisi ja vaikka syli olisikin, voi silti olla kauhuissaan kaikesta muusta. Se on paradoksi; turvallisuuden tunne ja luottamus ei kuitenkaan tule koskaan mistään muualta kuin omasta itsestä ja sen tajuaminen on se voima, se ajatus itsessään tuo sen tunteen että kaikki on oikeasti hyvin. Mutta myös se, että ensin myöntää sen hädän ja ahdistuksen ja on sen kanssa siinä ja päästää sen läpi. Voi uskaltaa pyytää syliä ja läsnäoloa ja uskaltaa ottaa vastaan, mutta ne ovat myös omasta itsestä lähteviä toimenpiteitä. Kuka tahansa voi puhua sulle susta kuinka kauniisti, mutta jos sitä ei itse usko, ei sillä ole mitään väliä. Eristäminen eristää, ei avoimuus ja luottamus. Me ollaan täällä toisiamme varten, se on saletti.

Muutama viikko sitten rakkaan ystävän kanssa puhuttiin, että luottamuksesta lähtee kaikki. Se, että luottaa itsensää ja omaan tekemiseensä ja maailmaan saa muut uskomaan ja luottamaan myös siihen juttuun. Miettikääpä hetki, jos yhteiskunta perustuis luottamukseen ja ihmisten kunnioitukseen eikä epäluottamukseen ja eristäytymiseen. Another huge topic.

Luottamuksen rakentaminen on joka hetki aloitettava uudelleen, jos perustunne on pelko. Joka ikinen hetki (varsinkin sellaisten ihmisten kohdalla, joihin olen tutustumassa ja jos on jotain romanttista tai implikaatiota sellaiseen) minun silmäni kysyvät “voiko sinuun luottaa”. Silti, hyvin monena hetkenä vaan tiedän sen ja heittäydyn täysin turvallisena aivan täysin absurdeihin tai pelottaviin tilanteisiin, eikä mitään tarvitse kysyä kun sen vaan tietää tai tuntee. Luottamuksen tunne ja antautuminen sille on eri asia kuin se, ettei tunne mitään (eli pelkoa) ja tekee silti. Dissosisaatiolle voin tehdä aivan oman tekstinsä, tämä käsitelköön sitä, mitä nyt sattuukaan käsittelemään. On myös helppo luottaa silloin, kun tietää, että ihmisen kohtaa vain kerran, eikä tarvitse ottaa vastuuta siitä, että kaikki rakkaustransmissio saattaa jäähä sen ihmisen päähä (tai omaan päähä) ja tunnekehoon kuohumaan henkilökohtaiseksi päänsisäiseksi romanssiksi.

Minuun on helppo ihastua ensitreffeillä. Osaan olla niin ihana ettei mittää rajjaa. Oikeasti se on hyvin pitkälti hyväksynnänhakua. That’s it. Tai no, kaikkihan yrittää kovasti olla parhaimmillaan noina hetkinä. Tai sitte tapahtuu just tuota mitä ylempänä kuvailin, että oon iha rento rakastava perusminä, ja sitte vastaan tulee tyyppi, joka ei oo hirviästi saanu normaalia hyväksyvää kuuntelua tai kosketusta ja meijä kohtaamisessa jotenkin sitte häkeltyy täysin. Minusta on kaunista, että rakastua voi koko ajan. Sen voi koko ajan valita. Voi valita rakastua itseensä ja toisiin, sekä tuttuihin että tuntemattomiin. Tehdään arkipäiväisestä rakastumisesta normaali! Tehdään rakkausvallankumous! Miksi aina pittää miettiä että mitä tästä nyt seuraa jos tän ihmisen kanssa on tällä hetkellä vaan niin ihanaa? Miksei voi vaan olla? Miksi pittää miettiä että voiettä tuo ihminen on vaikka varattu tai että meijän ystävyys on tässä kehittymässä ja saanko mää nyt olla näin ja mää nyt varmaan häkellytän sitä ihan liikaa ku oon tämmönen. Onneksi en keskimäärin huolehi näin paljon.

Jos joku ystäväni puhuisi noin, sanoisin, että “puhu sen tyypin kans siitä”. Yeaaaaah right. Mutta niin se taitaa mennä. Avoimuus for the win. Seuraavaksi voisin siteerata tähän omat kommenttini, jotka olen jossain viisauden tilassa postannut jonneki love languages -aiheiseen topikkiin:

“Mulle tärkeintä on fyysinen kosketus ja laatuaika, yhteys. Halaan ja silittelen ystävieni kanssa paljon ja yhessä touhuillaan ja ollaan rennosti. Jos on uusi tuttavuus tai uusi hetki kyseessä, (muokkaus; tai muutenvaan mikä tahansa hetki joka ei sillee saumattomasti sukellu ja tai jompi kumpi tai kummatkin haluaisivat olla lähempänä toisiaan mutta ei saa sitä vietyä eteenpäin tai ei voi toisesta heti lukea) yleensä kysyn, että “saanko laittaa pään sun rinnan päälle” tai “saako tulla kainaloon” tms mitä ikinä sillä hetkellä tuntuu. Sitte toimitaan vastauksen mukaan.  Avoin kommunikointi omista ja toisten tarpeista on yks isoimmista asioista, joita aikuisiällä oon oppinu ja opettelemassa.

On tärkeää ymmärtää se, että jos toinen sanoo ei, ei ole loukkaus tai epähyväksyntä kysyjää kohtaan vaan sen ihmisen sen hetkinen tuntemus ja oma terve rajanveto. ”

Näin. Oon oikeesti ihan viisas välillä. Lisäksi; vaikka toinen sanoisikin aluksi kyllä, on molempien vastuulla olla kuulolla ja herkkänä että onko se sittenkään ookoo tai ruppeeko se tuntuu yhteisesti hyvältä. Oi, se, että uskaltaa ja osaa päästää irti kaikista intiimeistä kokemuksista on ehkä tärkeintä ikinä. Siis se, että vaalii niitä, mutta ei takerru niihin eikä vaadi tai odota lisää tai uutta samanlaista. Uskomaton taitolaji, jossa toisaalta alan olla jo iha ookoo leveleillä.

Capoeiratreeneissä toissa viikolla pelotti, kun tehtiin jotain kaks vastaan yks -peliä sillee isossa porukassa ja se ahisti ja pelotti ja itketti mua aivan suunnattomasti. En halunnu tehä sitä niin en tehny. Sitte tehtii jottai muuta ja se oli kivempaa ja huvitti taas leikkiä mukana. Mun sisänen lapsi ei ole koskaan ollut tällä tavalla kuin se nyt on. Saa olla ja tehdä, kaikkeen ei tarvitse kysyä lupaa eikä kaikesta tarvi suuttua. Luppaan tehä capoeirasta ens postauksen, koska wau. Olen iloinen siitä, että uskallan tuntea pelkoa taas. Uskallan tuntea vihaa, uskallan tuntea vitutusta ja toimia niiden vaatimalla tavalla.

Jos pelottaa liikaa tai pelko voittaa uteliaisuuden ja ilon, on liian paljon poissa omalta mukavuusalueeltaan. Rajojen ja taitojen venyttäminen on pikkuhiljaista ja aina pitää olla se oma hyvä vyöhyke ja positiivinen kokemus mukana. Ei se oo sillee, että mukavuusalue on jotenki väärä ja kaikki hyvä on jossain muualla. Kyse on siitä, että ottaa ne uuet asiat sinne omalle mukavuusalueelle ja rakentelee siellä, ei niin, että lähtee jotenkin pois siitä kokonaan. Tai no, voi käyvä ja sitte mennä kivasti takasi.

Noniin, tällainen rönsylilja tällä kertaa. Onneksi en oo vastuussa kenenkään lukukokemuksesta, hahaa.

Muistutus; kirjoita:

  • capoeirasta lissää
  • dissosiaatiosta (pelottaa se)
  • (turhan) kärsimyksen repimisestä (ku se nyt unohtu)
  • kaiken trauman ja pelkojen sanallisesta oksentamisesta kerralla ja ihmisten testaamisesta (if you can’t handle this well you cannot handle me either, I knew that)

Mihin se vitutus jäi? :’)