Puun alla maanantai

Selvisin talvesta. Ostin Tähtitornin kahvilasta seljankukkalimpparia ja mietin, että edellisen kerran näitä portaita liikkunut viime elokuussa taiteiden yönä. Siitä on melkein vuosi.

Selvisin talvesta. Tuona taiteiden yönä itkin taas yksinäisyyttä ja merkityksellisten romanttisläheisten ihmissuhteiden puuttumista. Noin viisikymppinen tuttavani muisteli miten ihanaa ja vapaata oli olla 26. Hän näki riutumukseni ja korjasi “eiku olihan se kyllä ihan kauheaa.”

Niin.

Rakastan elämääni ja olen siitä todella kiitollinen, tai ainakin silloin kun muistan olla. Tätä ja eilistä päivää on varjostanut tylppä vitutus ja suru, tyhjyys ja yksinäisyys.

Selvisin talvesta. Sen talven aikana minä ymmärsin, tai pikemminkin muistin, jotain todella syvää ja perustavanlaatuista. Se vyöryi monenlaisina tunteina ja ennen kaikkea helpotuksena; minä saan haluta ja pyytää näitä asioita. Luottavaista, turvallista, jatkumoluonteista parisudetta, jossa jaetaan arkea ja juhlaa ja luovia projekteja rakkauden sanoin, teoin ja valinnoin. Haluan luoda jonkun kanssa yhteistä, merkityksellistä elämää.

Luotan elämään.

Mitä syksyllä?! Jokainen haave tuntuu vain pakopaikalta paskaduunitodellisuudesta ja stressin alle uupumisesta. Jokainen iloinen hetki ja rauhallinen vapaudentunne on vain hetken ennen kuin todellinen ahdistus ja kauhu jähmettävät sielun. Kerta kerralta palaan siihen, että mikään työ ei oikeasti kiinnosta tai minulla ei ole niihin vaadittavia taitoja tai valmiuksia. Opettajanopintoihin saatan jollain uskomattomalla munkilla päästä ehkä joskus.

Tie tanssikouluun ei nyt siis minulle auennut. Mietin edelleen myös kansanmusiikin opiskelun mahdollisuutta Kokkolassa, tosin opintotuen takia konservatoriossa (toinen aste) ammattikorkeakoulun sijaan. Joudun muuttamaan ihanasta asunnosta pois heinäkuun lopussa, enkä todellakaan tiedä vielä minne ja kenen kanssa.

Advertisements

Täydenkuun jälkeen

En aio pienentää ja hillitä itseäni kenenkään vuoksi. En aio varoa olemasta minä ja lakata kasvamasta ja hengittämästä.

Harjoittelen tilan ottamista. Harjoittelen tilan antamista.

Harjoittelen omassa voimassa ja keskustassa pysymistä.

Harjoittelen kuuntelemista ja huomaavaisuutta.

Haluan antautua, antautua aivan täysin, luottaa. Luottaa ja antautua. Aueta. Olla auki. Päästää kaiken ulos, tietäen, että olen turvassa, rauhassa ja kannateltuna. Tietäen, että minun energiaani ei pelätä tai minimoida; sitä kuunnellaan, rakastetaan, huomioidaan, kannatellaan jotta se vahvistuu, laajenee ja aukeaa entisestään. Tietäen, että en ole liikaa tai liian vähän, liian synkkä, musta, iloinen tai valoisa. Haluan antautua tarkoituksella, halulla ja luottamuksella, en tunnottomana ja kauhuissani.

Ei ole enää minua, sillä olen muuttunut joeksi jonka määrä on seurata tuntematonta uomaa.

Harjoittelen sitoutumista. Sitoudun itseeni ja olemaan minulle hyvä. Teen valintoja, jotka tukevat kasvuani. Kommunikoin ja olen avoin. Sitoudun selkeyteen, rajoihin ja luottamuksen rakentamiseen. Sitoudun suunnitelmiin ja päämääriin. Sitoudun ihmisiin, jotka tukevat kasvuani ja vapauttani ja joiden kanssa voin olla juuri niin kuin olen. Annan ihmisten olla kuten he ovat, enkä koeta muuttaa heitä.

Sitoudun itseni ja tunteideni kuuntelemiseen. Kiitos, että pidät huolta itsestäsi rakas.

feminineenergy

merkityskato

Mitä täällä oikein tapahtuu? Asiat, joita ennen odotin malttamattomina, ovatkin laimeita ja tylsiä. Keho, jonka piti jaksaa innostuneena joka paikkaan, treenata kaikkea nyt kun on aikaa, tulehtui ja halusi haudata minut ja toiveeni meidän olohuoneen parketin alle tämän rottinkituolin mukana. Biisit, jotka olivat kerran niin eläviä, ovat nyt vain tyhjiä kuoria. Espanjaan ja Portugaliin en mennyt.

Menin Tampereelle, menin Kuusamoon. Menin

nojoo, siinäpä ne valopilkut kuluneelta kaamokselta sitten olivat.

Vaikka oli niitä valoja kyllä, pienempiä vain. Erilaisia. Sitte kävin capoeirapikkujouluissa ja se oli aivan hyvä. Myös hienoja musiikkinumeroita kuulin eilen. Kolossa tilaan aina mansikka-vaniljapirtelön.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA
OLYMPUS DIGITAL CAMERA

En enää värise ja ole joka ikisellä hermosolulla tässä hetkessä. Ainakaan nyt. Ne solut ja tuntosarvet on tavallaan rauhassa ja niillä kestää hetki lämmetä ja käynnistyä. Sanallinen ilmaisu ja älylliset käsitteet ovat taas jotenkin lähempänä minua kuin sävelet ja liike. Kun tanssin, liikun ja tutkin liikettä, teen sitä eri lähtökohdista kuin aiemmin. Kuva ehkä vuodelta 2008.

Asiat jotka kiinnostaa tällä hetkellä:

  • valkoviini ja gini ja sipsit huomiseksi
  • turvattu toimeentulo kun joskus opetan ÄIKKÄÄ
  • Tämä tutun tekemä albumi: https://spaceshuttlesexmurders.bandcamp.com/album/space-shuttle-sex-murders
  • ensi viikolla tapahtuva Finding Softness -liikekurssi, johon voi vielä ilmottautua!
  • studio_hommat
  • kuntosalijäsenyys
  • avantouinti
  • kesä
  • uusi kämppä kesällä
  • pedagogiset opinnot AMK:issa
  • hierojalle meno

Kaikki ovat kuulleet tästä talvesta ja sen ihmeellisestä koteloivasta voimasta nyt aivan tarpeeksi. En enää jaksa. Ei auta ku alkaa rauhassa käymään salilla ja uimassa ja siten pyhittää keholle, sydämelle ja mielelle omaa aikaa. Eikä ole mitään väliä, että mun unirytmi on 3-12, se saa nyt olla.

Koko tässä minun universumissa on tapahtunut iso, hyväksyvä ja peruuttamaton nyrjähdys kohti uutta elämänvaihetta. Olkoon vaan joku Saturnuksen siirtymä tai mikä hyvänsä, olen jotenkin enemmän kotona. Amount of fucks given on taas pienentynyt ihan todella radikaalisti. En enää mittaa ihmissuhteitani sen mukaan, kuinka äkkiä lähennyn kenenkin kanssa. Annan ihmisten suojamekanismien olla ja ajan tapahtua. Hymyilen rauhassa kohtaamisessa, kun suojamuureja ei ehkä hetken olekaan. Riisun omiani kerros kerrokselta, jos minuun halutaan nähdä. Hyväksyn sen kohdan ja tilan, johon minun kanssani jäädään, se on totta ja kaunista ja se on toinen ihminen ja minä siinä hetkessä. En pyri alitajuisesti muuttamaan ketään lähelläni olevaa ihmistä, sillä ymmärrän, että kaikilla on oma polku, nautinto ja kärsimys ja minä saan ehkä oppia tuntemaan sitä pikku hiljaa, en heti. Ymmärrän, että suhteet ovat jatkuvaa läheisyyden, etäännyksen, liikkeen ja pysähtyneisyyden tanssia. Ymmärrän, että me koko ajan kalastetaan se luurankonainen sieltä mustasta vedestä opettamaan meille myötätuntoa ja pakottamaan kohtaamaan se, mikä on kohdattava, että elämä jatkuisi taas kuoleman jälkeen.

Ajatuksia vuodelle 2018:

  • kuunnella enemmän toisia ihmisiä rauhassa eikä höökätä joka väliin jotakin
  • oppia tunnistamaan tuomitsevia ajatuksia ja päästämään niistä rauhassa irti
  • osata nauttia ja uskaltaa päästää ihmisiä lähelle ilman jatkuvaa täyttymättömien standardien täyttymättömyyden syynäämistä ja vertailua ja mietteitä että MIHIN TÄMÄ SUHDE NYT MENEE
  • uskaltaa vaan nauttia hyvästä ajasta
  • uskaltaa sitoutua uusiin opintoihin
  • hyväksyä fakta, että pitää ehkä muuttaa pois Oulusta.

 

Talvipäivänseisauksen meditaatiossa minä tunsin, miten päälläni on raskas, raskas, piikikäs ja terävä linnun puku. Pystyin vain hitaasti kääntelemään raajojani sen kanssa. Se oli kuin kuivaa kaarnaa, hiiltä tai kiveä, kuollut. Kaikki vanhat aiemmin toimineet ajatukseni ja tunteeni ja pelini, kaikki se sakka, siinä vain. Kuollut tulilintu. 

Sitten, melkein heti, sydämestäni alkoi hohtaa sinisenkirkasta valkeaa valoa. Se oli hymyni ja iloni, joina vain putosin eteen päin ulos tuosta vanhasta kuoresta. Vilkahdin kuin vesilintu, sukelsin kuin saukko. Linnun hahmoon minä jäin; puoliksi vedessä, puoliksi ilmassa täydenkuun ja pinnan välissä kiepuin sinä pehmeänä spiraalina, jonka olen viimeisen kahden vuoden aikana oppinut tuntemaan ja joka hätkähdyttää minua joka kerralla yhä uudelleen. Kuun ja veden liikkeen lapsi, lähteen hopeanvalkeasta heijastuksesta tehty. Pehmeä, liukas, kaunis ja viaton, ilman kuorta ja kilpeä ja siksi niin vapaa ja herkkä.

Se ei mieti; se liikkuu spiraalista, rytmistä ja aallosta toiseen sillä oikeutuksella, joka sillä on syntymästään asti ollut ja tulee aina olemaan. Se on pyhä ja minä vaalin sitä.

pelkoja

Minun ajatuskelat ovat olleet viime päivinä seuraavanlaisia.

Pelkään töitä. Pelkään “kovaa työtä jota täytyy tehdä että saa mitään mistä olla ylpeä.” Pelkään yksin pakertamista. Pelkään yksin olemista. Pelkään virheitä. Pelkään (ohgod Jerusalem Ridge lähti just soimaan ja repesin sille ja tän koko pelkojutun kirjottaminen tuntuu niin naurettavalta) mutta:

Pelkään, että kun teen mitään oikeaa minua, kun soitan, kun laulan, kun kirjoitan, kun liikun, että kun se on jossain Oikeassa Minun Tekemässä Ja Taiteellisessa Kontekstissa Muille Julki, se on turhaa ja väärin ja huonoa eikä todellakaan ammattimaista tai hienoa tai vähintäänkään mitään sellaista, että siitä voisi kukaan minulle mitään rahaa maksaa tai edes tykätä. Pelkään, että se työ ja treeni ei oikeasti vaikuta mihinkään, että siihen ei oikeasti kannata sitoutua eikä se ole ikinä riittävän hyvä. Impro on hyväksyttävää, koska se tapahtuu hetkessä ja tunteessa ja antaa kaiken anteeksi, mutta kaikki, missä on tai voi olla rakenne tai suunnittelua, on tarkassa syynissä eikä liiku enää milliäkään.

Pelkään jos haen opiskelemaan musiikkia että a) en pääse b) pääsen ja vihaankin opiskelua c) pääsen ja ei olekaan oikeita ihmisiä kohdalla d) en pääse ja olen heittänyt kaiken vaan Oulussa menemään ja suurin syy: Että musiikki, asia, jota rakastan ja jonka vuoksi elän muuttuu taas suorittamiseksi ja itkuksi ja huudoksi ja jatkuvaksi virheenpeloksi ja alemmuudentunnoksi. “Enhän mää mittää sointuja ymmärrä, en osaa ees säestää ku pianolla vaan suoraan lapusta enkä ymmärrä mitään teoriaa, en oo pienenä jaksanu ees reenata niin miten minän nytkään jaksan, en oo varmaan oikeasti ees musikaalinen ku en hoksannu tuota sointuun kuuluvaa säveltä, jota vois käyttää soolossa” JA MITÄ KAIKKEA.

Oon niin huono suunnittelemaan, tai siis, hyvä suunnittelemaan mutta huono toteuttamaan. Minua vihataan sen takia. Minulle nauretaan sen takia. Minua pilkataan sen takia. Vihaan itseäni sen takia.

Minä ja sydän täällä hei :)

En ole ihan varma mitä minulle tässä parin kuukauden sisällä on tapahtunut.

Tai no

Ihastuin kovasti tuossa syksyllä.

Se siitä. Illuusiot, toiveet, jne.

Mutta osittain sen seurauksena opin taas ihan sikana! Ei vitsi, haha.

Minussa on paljon ihania puolia, joita varjelen ja joista pidän huolen. Kannattelen itseäni ja niitä osia minussa, jotka ovat pieniä, pehmeitä, hauraita tai vain välkkyvät ja muuttavat muotoaan. En enää vyörytä energiaani joka ikisen kohtaamani hyvän ja syvän ihmisen sieluun. En tarvitse sitä. Voin toimia tässä maailmassa ja olla sosiaalinen ilman jatkuvaa kysymystä: “voiko sinuun luottaa? Aistin, että voin olla kanssasi turvassa, takerrun sinuun henkeni hädässä”. Ei. Koska minä luotan itseeni. 

Minä suojelen itseäni. 

Oletteko kuulleet sellaisesta? Kysymyksessä ei ole itsensä katkeroittaminen ja vihalla kovettaminen. Suru ja viha kyllä pitävät huolen siitä, että pääsevät pinnalle ja tulevat kuulluksi. Kyllä, tunnen ja tunnustelen energioita ja yhteyksiä edelleen. Suorastaan hyrisen ihanien ihmiskohtaamisten ja tunteiden äärellä ja keskimäärin pidän siitä, mitä eri ihmisten läsnäolo saa minut tuntemaan. Hyviä ja hienoja ja kauniita ja kuumottelevia ja avaavia ja hykerryttäviä ja iloisia oloja. Tunnetta, että minua kannatellaan, minut huomioidaan, minut haastetaan ja minun kanssani leikitään ja kisaillaan. Tunne, että minua kuunnellaan loppuun asti ja saan olla kuten olen. On muuten parasta, kun joku ihminen tulee huoneeseen ja sitten huomaa kun oma sydän vaan oikeasti energia- ja tunnetasolla aukenee ja haluaa vastaanottaa just sen ihmisen lähelle ja sisälle. :’) se melkein sattuu! Kaikki tää ilman huumeita ilmaiseksi meikän päässä ja kehossa!

Mutta samalla löydän oman keskukseni. Samalla osaan hengittää ja laajentua ja olla vakaa. Ottaa rennosti. Päättää, kenen energian päästän kullakin hetkellä ja kuinka intensiivisesti minuun. Tietää milloin pitää levähtää. Aina ei, mutta ei sekään haittaa.

Oman itsen kuuntelu ja kunnioittaminen on suurin ja tärkein asia, jonka olen oppinut tekemään. Kaiken heittäytymisen ja puhtaan kokemuksellisuuden ja antautumisen lisäksi. Miellyttäminen, hyväksynnänhaku, välttely, itseni muuttaminen ja unohtaminen on jäänyt taakse. Kiitos. 

 

Seuraava teksti meikän capoeiramatkasta, stay tuned!

 

 

Palatkaa perhoset

Melkein unohdin jo tämän hienon lukuelämyksen ihan täysin.

Tapasin Juha Itkosen pari vuotta sitten Bättre Folkissa. Se oli aika noloa. Muistan avautuneeni hämmennyksissäni lukioaikaisen minuni Anna minun rakastaa enemmän -romaanin lukukokemuksesta. Vaikka en ollut ymmärtänyt puoliakaan teoksen musiikkiviittauksista, jo silloin nautin Itkosen tarkasta, soljuvasta ja hyvin rytmitetystä kerronnasta suunnattomasti.

Palatkaa Perhoset on siis jatko-osa yllä mainitulle teokselle. Samat hahmot kymmenen vuotta myöhemmin. Myös reaaliajassa kymmenen vuotta myöhemmin! Pienestä suomalaisesta kaupungista kansainväliseksi rocktähdeksi nousseen Suvi Vaahteran eli Summer Maplen tarinaa kerrotaan ensirakkauden Antti Salokosken ja Suvin äidin Leenan näkökulmista. Teosta jakavat osiin lehtijutut ja haastattelut.

Antti Salokosken ekstistentiaalinen ahdistus, kauneudentaju ja -kaipuu senkun vahvistuvat perfektionistisen Elisa-vaimon kanssa jaetussa avioliitossa. Antti piilottaa tai hävittää Suviin ja heihin liittyvät muistot ja musiikin. Kappaleet, jotka menevät ihon alle ja ytimiin.

“Siinä minä olin ja kaipasin ja rakastin samoja asioita kuin aina ennenkin, asioita joita en voinut vaimoni kanssa jakaa, asioita joita hän ei ikinä ymmärtäisi ja jotka olin yrittänyt itseltäni kieltää.”

Vaikka lapsiperhearki on todellisinta totta, ei Antti pysty unohtamaan Suvia ja heidän yhteistä todellista ja kuviteltua tarinaansa. Lisää musiikkiviittauksia ja biisien merkitysten ja merkityksettömyyden purkamista. Kalifornian ja muiden Pohjois-Amerikan paikkojen ja teiden kuvailua. Nostalgisointia. Ahdistusta. Piikittelyä, sanomatta jättämistä, sielun edessä oleviin seiniin törmäilyä, riittämättömyyttä, vihaa. Uudellen aloitettua yhteydenpitoa.

“Jokainen kirje on rakkauskirje. Jokainen tekstiviesti iskuyritys. Jokainen jaettu valokuva, biisi, videoklippi, soittolista – flirttiä kaikki, yritystä hurmata. Totta kai itseään voi huijata. Huijaakin.

~

Molemmat tietävät mistä on kyse. Alusta alkaen. Ja alusta alkaen, loppuun asti, molemmat kieltävät sen. Ei ole mitään sielunkumppanuutta. Ei mitään platonista rakkautta. Rakkautta vain, rakkautta, ja lopulta rakkaus on lihaa ja verta ja limakalvoja, helvetinmoista sotkua, mikään tässä maailmassa ei satuta ihmistä yhtä paljon kuin rakkaus. Joukkotuhoase, se todellinen, ja me kannamme sitä sisällämme, räjäytämme sen itse.

~

Niin se oli käynnissä, mitä ikinä se olikin. Niin se jatkui. Sitä jatkui pitkään niin, yli vuoden, siihen tottui ja samalla unohti sen vaarallisuuden, sen mitä se oikeasti oli. Esileikkiä. Rakastelua sanoilla. Lausepanoa. Ihan sama mitä lauseissa oli, miten arkisen viattomia ne olivat – seksiä se oli silti. Ja niin kuin aikoinaan Sakari Salokosken talossa, harjoitus teki minusta päivä päivältä paremman. Minusta tuli taitava lauseiden kanssa, opin kirjoittamaan koko ajan sujuvammin.

Olin kirjoittanut itseni hänestä eroon, kirjoitin itseäni jälleen häneen kiinni.”

Raakaa ja ihanaa. Tykkään. Parasta oli kuitenkin se kun löysin soittolistan!

Kyllä! Itkonen on koonnut Spotifyhyn Palatakaa perhoset -listan! Olinko ees mielissään, sieltä pystyin tutustumaan kappaleisiin, joita en tuntenut ja laittamaan ne soimaan kun ne kirjassa mainittiin.

Jep, nuori olen, ja romaani avautuu varmasti eri tavalla ihmisille, joilla on rokkinuoruus ja teoksessa mainitut bändit ovat olleet osana omaa kasvua. Keski-ikäistymisen, epäaitouden ja materialismin varjoissa pinnistelevä Antti on kuitenkin kuin kuka tahansa meistä, joka halajaa oikeaa yhteyttä, yhteenkuuluvuudentunnetta ja merkityksellisyyttä. Taas Suvin äidin, Leenan, jatkuva huoli tyttärestään ja tyttärentyttärestään raastaa lukijankin sydäntä. Olla niin lähellä toista, tuntea täysin ja kuitenkin olla tuntematta ollenkaan.

Lukekaapa molemmat kirjat, jos ette vielä ole niin tehneet!

“Musiikki pitää vain laskea sieluunsa. Kohdata ilman ennakkoluuloja. Mikä siinä on niin monimutkaista?”

 

I feel the earth move under my feet

Takkaan tuli, kahvi mikroon, kuulokkeet päähän. Mitä muutakaan tässä voi? Ai niin, ehkä hakea peiton ja piiloutua. Le Vend du Nordin tuotanto oli poistunut Spotifysta, onneksi sitä on täällä:

 

Ulkona oli ihanaa kun hain puita. Meidän halkopino oli levinnyt jotenki tosi omituisesti, ehkä niistä puista on vielä johonkin. Aina puita hakiessa tuntuu kuin olisi jossain Tove Janssonin novellissa. Kaikessa siinä saariestetiikassa, pienessä maailmassa ja silti niin tärkeässä.

“Ja Mari oli vuosien mittaan oppinut olemaan sotkematta Jonnan ympyröitä, joissa kuvastui jokin salaperäinen sekoitus perfektionismia ja huolettomuutta; näitä asioita ei kuka tahansa pysty käsittämäänkään oikealla tavalla. On nimittäin olemassa ihmisiä, joita ei saa häiritä silloin kun he ovat valinneet suuntansa, olipa kysymys isosta tai pienestä asiasta; yksikin huomautus voi riittää muuttamaan innostuksen hetkessä haluttomuudeksi, ja silloin on kaikki pilalla.”

–  Tove Jansson, Reilua Peliä 1989

Haluan sitä, haluan tätä, en halua, (saanko vain kuolla). Olen palannut perusolotilaksi luulemaani tilaan, joka on suru. Suru, joka nousee joka ikinen kerta aina uudessa kerroksessaan. Suru on mun kämppis, ei edes kunniavieras. Uin surun lammella pitkin vedoin ja hengitän. (Oikeesti, jos ette mutta tästä postauksesta lue tai kuuntele, niin tuo biisi ja etenki c-osa. Aloin kuunnella sitä elokuussa Helsingissä kulosaarelaisessa asunnossa kun keitin huippuja aamukahveja vastajauhetuista pavuista ja aurinko levisi kaikkialle ja minä olin ihan että eisaatana, ei helevetti, olen elossa.)

Surun läpi mennessä jokainen hengitys tuo minut lähemmäs oikeaa omaa itseäni ja rauhaa. Ne on hienoja hetkiä, kun joskus kevyesti ja pienesti se perussuru katoaa. Sitten kuitenkin, perussurusta tuleekin yhtäkkiä perusilo, olenkin yhtäkkiä taas aivan tyhjä kangas tai säiliö joka voi täyttyä erilaisilla aalloilla ja energioilla.

Käytiin Marin kans eilen soittamassa. Me ollaan kyllä yhenlainen joki, joka aina ottaa aivan ihmeellisiä uomia. Minulle merkitsee eniten se kun joku sanoo jotai tällaista, että “ihan mahtavaa kun suhun voi vaan luottaa, voi vaa vilkaista että, aha, siellä se on, mukana, ja sitten vaan naps taas aivot narikkaan ja soittovaihe päälle.” Musikkitelepatia, mitä ihmettä se onkaan, tapahtuu aina kun on otolliset olosuhteet! Biisit ovat 1) fiilissäiliöitä 2) ovia, jotka avataan ja joihin vaan mennään sisään ja katotaan mitä siellä tapahtuu. Kanssasoittajien energia vahvistaa mun energiaa, mahdollistaa fraasien ja aaltojen syntymiä ja yhdessä kulkemisia. Siis ihan luomunahan sitä aina mennään ja varmaan taitavamminki ja älykkäämminki vois soittaa, mutta mulle merkitsee vain se hetki ja tunteet ja energeettinen keskustelu sen ihmisen/ihmisten ja biisin kans siinä. Ja mahdollisen yleisön kans.

Parhaimmillaan vaan siis, wau. On myös aivan parasta kun joku liidaa tai kannattelee tai vie eteenpäin. Viime maanantaina unohdin totaalisesti sanat capoeiran musatreeneissä; silti koko porukka vaan lauloi kuoro-osiot ja kannatteli sitä meikän yritystä. En ehkä kestä. Rennoista ihmisistä tulee rentoa musiikkia ja silleen.

Juu kyllä, pääsin takasi Extraajille ja koitan kalastella kauppavuoroja. En ees tajunnu että se mun reissu onki kuus viikkoa. O__o plus lähden pois Oulusta viikkoa ennen lennon lähtöä. Sehän on ihan kohta.

Minun ei tarvitse tietää suuntia, minun tarvitsee vaan tietää seuraava pieni askel. Seuraavat askeleet on laittaa selkäranka tuolle reissulle.

Haha ainiin, Baltic Crossing huomenna Oulussa! Tulkaa kattoo kuuelta Tulindbergin saliin! Hienoja miehiä. Vissiin niitten kans lavalla parin biisin verran taasen ollaan ketkä on.