Aamusivuja

Haluaisin kirjoittaa aina inspiroituneesta tilasta ja korkeimmasta minästä käsin. Tai jaloin. Mutta aina ei voi.

Toissapäivänä oli pelkopäivä. Eilen oli vähän parempi päivä; ihmiset oikeasti inspiroi ja ilostuttaa mua niin paljon. Tänä aamuna on vituttanut ja oon huutanu tyynyyn. Kissa säikähti ihan totaalisesti ja tuli mua kohti semmosella tappajailmeellä, varmaan oon jonku pahan olennon valtaama.

Nauru on hyvä defenssi. En mää siltikään usein ajattele että peittäisin iloisuudella jotain, kuitenkin se on myös tosi aitoa. Koska en mää pysty olemaan mitään muuta kuin mitä oon kullakin hetkellä. Tai siis aitoa sillä asteella jolla tällä hetkellä tunnen itseni.  Harjoittelen tunteiden säätelyä ja rakentavasti ulos päästämistä, don’t get me wrong.

Se vituttaa eniten maailmassa, kun turvallisuuden tunne pitää generoija ite. Se, kun sillä hetkellä ei ole toisen syliä, vaikka sitä eniten tarvitsisi ja vaikka syli olisikin, voi silti olla kauhuissaan kaikesta muusta. Se on paradoksi; turvallisuuden tunne ja luottamus ei kuitenkaan tule koskaan mistään muualta kuin omasta itsestä ja sen tajuaminen on se voima, se ajatus itsessään tuo sen tunteen että kaikki on oikeasti hyvin. Mutta myös se, että ensin myöntää sen hädän ja ahdistuksen ja on sen kanssa siinä ja päästää sen läpi. Voi uskaltaa pyytää syliä ja läsnäoloa ja uskaltaa ottaa vastaan, mutta ne ovat myös omasta itsestä lähteviä toimenpiteitä. Kuka tahansa voi puhua sulle susta kuinka kauniisti, mutta jos sitä ei itse usko, ei sillä ole mitään väliä. Eristäminen eristää, ei avoimuus ja luottamus. Me ollaan täällä toisiamme varten, se on saletti.

Muutama viikko sitten rakkaan ystävän kanssa puhuttiin, että luottamuksesta lähtee kaikki. Se, että luottaa itsensää ja omaan tekemiseensä ja maailmaan saa muut uskomaan ja luottamaan myös siihen juttuun. Miettikääpä hetki, jos yhteiskunta perustuis luottamukseen ja ihmisten kunnioitukseen eikä epäluottamukseen ja eristäytymiseen. Another huge topic.

Luottamuksen rakentaminen on joka hetki aloitettava uudelleen, jos perustunne on pelko. Joka ikinen hetki (varsinkin sellaisten ihmisten kohdalla, joihin olen tutustumassa ja jos on jotain romanttista tai implikaatiota sellaiseen) minun silmäni kysyvät “voiko sinuun luottaa”. Silti, hyvin monena hetkenä vaan tiedän sen ja heittäydyn täysin turvallisena aivan täysin absurdeihin tai pelottaviin tilanteisiin, eikä mitään tarvitse kysyä kun sen vaan tietää tai tuntee. Luottamuksen tunne ja antautuminen sille on eri asia kuin se, ettei tunne mitään (eli pelkoa) ja tekee silti. Dissosisaatiolle voin tehdä aivan oman tekstinsä, tämä käsitelköön sitä, mitä nyt sattuukaan käsittelemään. On myös helppo luottaa silloin, kun tietää, että ihmisen kohtaa vain kerran, eikä tarvitse ottaa vastuuta siitä, että kaikki rakkaustransmissio saattaa jäähä sen ihmisen päähä (tai omaan päähä) ja tunnekehoon kuohumaan henkilökohtaiseksi päänsisäiseksi romanssiksi.

Minuun on helppo ihastua ensitreffeillä. Osaan olla niin ihana ettei mittää rajjaa. Oikeasti se on hyvin pitkälti hyväksynnänhakua. That’s it. Tai no, kaikkihan yrittää kovasti olla parhaimmillaan noina hetkinä. Tai sitte tapahtuu just tuota mitä ylempänä kuvailin, että oon iha rento rakastava perusminä, ja sitte vastaan tulee tyyppi, joka ei oo hirviästi saanu normaalia hyväksyvää kuuntelua tai kosketusta ja meijä kohtaamisessa jotenkin sitte häkeltyy täysin. Minusta on kaunista, että rakastua voi koko ajan. Sen voi koko ajan valita. Voi valita rakastua itseensä ja toisiin, sekä tuttuihin että tuntemattomiin. Tehdään arkipäiväisestä rakastumisesta normaali! Tehdään rakkausvallankumous! Miksi aina pittää miettiä että mitä tästä nyt seuraa jos tän ihmisen kanssa on tällä hetkellä vaan niin ihanaa? Miksei voi vaan olla? Miksi pittää miettiä että voiettä tuo ihminen on vaikka varattu tai että meijän ystävyys on tässä kehittymässä ja saanko mää nyt olla näin ja mää nyt varmaan häkellytän sitä ihan liikaa ku oon tämmönen. Onneksi en keskimäärin huolehi näin paljon.

Jos joku ystäväni puhuisi noin, sanoisin, että “puhu sen tyypin kans siitä”. Yeaaaaah right. Mutta niin se taitaa mennä. Avoimuus for the win. Seuraavaksi voisin siteerata tähän omat kommenttini, jotka olen jossain viisauden tilassa postannut jonneki love languages -aiheiseen topikkiin:

“Mulle tärkeintä on fyysinen kosketus ja laatuaika, yhteys. Halaan ja silittelen ystävieni kanssa paljon ja yhessä touhuillaan ja ollaan rennosti. Jos on uusi tuttavuus tai uusi hetki kyseessä, (muokkaus; tai muutenvaan mikä tahansa hetki joka ei sillee saumattomasti sukellu ja tai jompi kumpi tai kummatkin haluaisivat olla lähempänä toisiaan mutta ei saa sitä vietyä eteenpäin tai ei voi toisesta heti lukea) yleensä kysyn, että “saanko laittaa pään sun rinnan päälle” tai “saako tulla kainaloon” tms mitä ikinä sillä hetkellä tuntuu. Sitte toimitaan vastauksen mukaan.  Avoin kommunikointi omista ja toisten tarpeista on yks isoimmista asioista, joita aikuisiällä oon oppinu ja opettelemassa.

On tärkeää ymmärtää se, että jos toinen sanoo ei, ei ole loukkaus tai epähyväksyntä kysyjää kohtaan vaan sen ihmisen sen hetkinen tuntemus ja oma terve rajanveto. ”

Näin. Oon oikeesti ihan viisas välillä. Lisäksi; vaikka toinen sanoisikin aluksi kyllä, on molempien vastuulla olla kuulolla ja herkkänä että onko se sittenkään ookoo tai ruppeeko se tuntuu yhteisesti hyvältä. Oi, se, että uskaltaa ja osaa päästää irti kaikista intiimeistä kokemuksista on ehkä tärkeintä ikinä. Siis se, että vaalii niitä, mutta ei takerru niihin eikä vaadi tai odota lisää tai uutta samanlaista. Uskomaton taitolaji, jossa toisaalta alan olla jo iha ookoo leveleillä.

Capoeiratreeneissä toissa viikolla pelotti, kun tehtiin jotain kaks vastaan yks -peliä sillee isossa porukassa ja se ahisti ja pelotti ja itketti mua aivan suunnattomasti. En halunnu tehä sitä niin en tehny. Sitte tehtii jottai muuta ja se oli kivempaa ja huvitti taas leikkiä mukana. Mun sisänen lapsi ei ole koskaan ollut tällä tavalla kuin se nyt on. Saa olla ja tehdä, kaikkeen ei tarvitse kysyä lupaa eikä kaikesta tarvi suuttua. Luppaan tehä capoeirasta ens postauksen, koska wau. Olen iloinen siitä, että uskallan tuntea pelkoa taas. Uskallan tuntea vihaa, uskallan tuntea vitutusta ja toimia niiden vaatimalla tavalla.

Jos pelottaa liikaa tai pelko voittaa uteliaisuuden ja ilon, on liian paljon poissa omalta mukavuusalueeltaan. Rajojen ja taitojen venyttäminen on pikkuhiljaista ja aina pitää olla se oma hyvä vyöhyke ja positiivinen kokemus mukana. Ei se oo sillee, että mukavuusalue on jotenki väärä ja kaikki hyvä on jossain muualla. Kyse on siitä, että ottaa ne uuet asiat sinne omalle mukavuusalueelle ja rakentelee siellä, ei niin, että lähtee jotenkin pois siitä kokonaan. Tai no, voi käyvä ja sitte mennä kivasti takasi.

Noniin, tällainen rönsylilja tällä kertaa. Onneksi en oo vastuussa kenenkään lukukokemuksesta, hahaa.

Muistutus; kirjoita:

  • capoeirasta lissää
  • dissosiaatiosta (pelottaa se)
  • (turhan) kärsimyksen repimisestä (ku se nyt unohtu)
  • kaiken trauman ja pelkojen sanallisesta oksentamisesta kerralla ja ihmisten testaamisesta (if you can’t handle this well you cannot handle me either, I knew that)

Mihin se vitutus jäi? :’)

 

Advertisements

Leave a Reply

Fill in your details below or click an icon to log in:

WordPress.com Logo

You are commenting using your WordPress.com account. Log Out / Change )

Twitter picture

You are commenting using your Twitter account. Log Out / Change )

Facebook photo

You are commenting using your Facebook account. Log Out / Change )

Google+ photo

You are commenting using your Google+ account. Log Out / Change )

Connecting to %s